Phu Quoc

Meillä oli todella mielenkiintoinen bussimatka Ho Chi Minhistä Ha Tieniin. Eihän meistä kukaan pystynyt nukkumaan kunnolla, kun bussi pomppi ja hyppi huonojen teiden vuoksi (paitsi tietenkin Ruusa, joka yleensä aina alkaa pilkkiä jo ennen kuin lentokone on ilmassa tai bussi lähtenyt liikkeelle). Vähän väliä kaikki valot lätkäistiin päälle, ja kerran kuski päästi jopa kaupustelijoita sisälle myymään ruokaa. 

Bussilippuja ostamassa 

Ylähyllyllä :D

Matkalla oli yksi tauko, ja kuten tähän mennessä jokaisella bussimatkan tauolla, ei meillä ollut mitään tietoa kuinka kauan se kestää. Bussit vain pysähtyvät johonkin missä on vessa ja ehkä ravintola. Joskus käytettävissä on "kunnon vessa", joskus kyykkyvessa. Parhaimmillaan tarjolla on vain koppi, jossa on reikä lattiassa ja iso saavillinen vettä, jolla kait huuhdellaan "pönttö" ja pestään kädet. On oikein tunnelmallista tehdä tarpeet yhdessä gekko-liskojen kanssa, kunhan on muistanut ottaa omat vessapaperit mukaan. Tauoilla on näppärä katsoa paikallisista matkustajista mallia, kerkeääkö tällä kertaa syödä vai käydä vain vessassa.

Selvisimme kuitenkin yöbussista hengissä lauttarantaan, jossa odottelimme Phu Quocille lähtöä riippukeinuissa pötkötellen. Päästyämme perille ja nähtyämme paikan, missä hotellimme sijaitsi, meidät valtasi suuri pettymys. Hotelli oli keskellä rakennustyömaita, ja jopa majapaikkamme oli vielä keskeneräinen. Päätimme ottaa päiväunet ja lähteä uusin voimin tutkimaan ympäristöä. 

Hotelli oli kaunis...

... mutta ympäristö ei miellyttänyt silmää

Ensimmäisenä halusimme SYÖMÄÄN. Alueen ravintolatarjonta ei ollut kovin suurta. Ruokaa sai vain muutamien jo toiminnassa olevien hotellien ravintoloista. Paria eri paikkaa kokeiltuamme löysimme suosikin, jossa sitten istuimme aamupalalla joka aamu ja illallisella melkein joka ilta. Ruoka ei ollut niin edullista kuin olimme odottaneet. Koska alueesta on ilmeisesti tarkoitus rakentaa valtava luksuslomakeskus, kaikki on vähän kalliimpaa kuin muualla. Jos yritimme mennä paikallisten pitämiin katukeittiöihin syömään, ruoan tilaaminen oli mahdotonta, kun ei ollut ruokalistoja eikä yhteistä kieltä. Pelkäsimme, että jos tilaamme täysin summassa jotain, olisi lautaselle voinut tulla naapurin koira.

Onneksi rantamme oli ihana. Pienen kävelymatkan päässä hotellilta saimme nauttia ilmaisista aurinkotuoleista ja kirkkaasta vedestä. Vaikka vieressä oli iso resortti, ranta oli oikein rauhallinen. Tarjolla oli kyllä monenlaisia vesiurheiluakiviteetteja, mutta nekin olivat niin kalliita, ettei asiakkaita juuri näkynyt. 

Long beach

Ikkunattomassa huoneessa vietetyn ensimmäisen yön jälkeen kerroimme hotellin henkilökunnalle kohteliain sanankääntein, että lomakohteemme ei aivan vastannut odotuksiamme. Murheemme ymmärrettiin, ja saimme heti vaihtaa pienen neljän hengen huoneemme kahteen tilavaan ja valoisaan kahden hengen huoneeseen (ilman lisämaksua!). Kun vielä vuokrasimme skootterit, meillä oli lähes kaikkea mitä voi toivoa: ihana ranta, kiva hotelli ja kulkupeli jolla vaihtaa maisemaa halutessaan. Skoottereilla kävimme yömarkkinoilla syömässä ja muutenkin kylillä pörräämässä. Ruusa testasi menopelin huippunopeuden; 80 km/h, jos nopeusmittari näytti oikein. Tehoa siis ajokeissa riitti, mutta muuten ne vastasivat käsitystämme vietnamilaisesta laadusta: muutamasta puuttui toinen peili, osassa nopeusmittari ei toiminut ja vilkut pääsääntöisesti toimivat vain jompaan kumpaan suuntaan. Onneksi vuokraaminen oli kohtuuhintaista. Kahden päivän mopovuokra ja kahden päivän polkupyörävuokra maksoivat yhteensä 460 000 dongia, eli noin 17 euroa. Vaikka liikenne Phu Quocilla ei ollut mitään verrattuna Ho Chi Minhiin, niin oli kuitenkin todella jännittävää ajella tööttäilevien mopojen, autojen ja rekkojen keskellä. Välillä jouduimme väistelemään jopa lehmiä. Liikennesääntöjä ei tosiaan Vietnamissa ole tuskin ollenkaan, ei me ainakaan sellaisia huomattu. Kunhan käyttää kypärää niin muuten ei ole niin justiinsa (myös pyöräily- tai rakennuskypärä näytti kelpaavan).

Bensaa pystyi ostamaan myös teiden varsilla olevista kojuista

Lauran mopo hajosi kesken kaiken, mutta onneksi ystävällinen herrasmies vei mopon ja meidät lähimmälle korjaamolle. Korjaus maksoi 10 000 dongia eli 0,40 euroa, jonka herrasmies olisi maksanut jollei Laura olisi kerennyt estää tämän aikomusta. Ja antoipa vielä miehelle Cokis-tölkin vaivanpalkaksi. Eikä kyllä jaksettu viedä kuittia korjauksesta mopon vuokraajalle :D

Tiet

Kaupat ovat välillä todella mielenkiintoisia

Toiseksi viimeisenä päivänä ennen lähtöä Niina ja Laura löysivät mopoillessaan mainion reppureissaajien rannan, Bai Bien Cua Canin. Jos vielä joskus tulee mahdollisuus matkustaa Phu Quocille, majoitumme ehdottomasti sinne!

Phu Quocilta menimme takaisin Ho Chi Mihn Cityyn lentämällä (yksi yöbussimatka riitti meille). Siellä olimme vielä kaksi yötä ennen lähtöä reissumme viimeiseen kohteeseen, Thaimaahan. 

Sydämellisin terveisin,

repureissaajat 

Ho Chi Minh City

Vietnamissa ei varmasti ole nettiä... Vietnamissa ei muuten sitten ole hyvää ruokaa.. Jos jossakin tulee ruokamyrkytys, niin Vietnamissa... Vietnamissa on  kuulemma ihan jäätävän isoja torakoita... Vietnamissa sitten joudutaan syömään koiraa ja käärmettä tai näkemään nälkää... Vietnamiin pitää ostaa varastoon puuroa että selviää.. Ja Vietnamissa ei muuten sitten ole Mäkkiä eikä Swenssenssiä.. Ei kait me oikeasti lähetä Vietnamiin?! Mennään suoraan laivalla Malesiasta Thaimaahan ja laitetaan blogiin netistä otettuja kuvia ja keksitään juttuja!

Ho Chi Minh 

Vietnam on ollut koko reissun ajan edessä häämöttävä jännitysmomentti, maa johon olemme liittäneet pahimmat ennakkoluulot ja pelot. Tänne me sitten kuitenkin tulimme ja mielenkiinnolla lähdimme tutkimaan maata!

Ho Chi Minh City (Saigon) on ihan uskomaton paikka! Voitte vaan kuvitella kun Alakylästä, Tupoksesta ja Aittojärveltä kotoisin olevat tytöt pölähtävät keskelle yli kymmenen miljoonan asukkaan Ho Chi Minh Cityä, jossa varmaan 90% asukkaista kulkee mopolla ja meidän arvion mukaan vähintään puolet on koko ajan liikenteessä. Koko kaupunki on yksi meluisa, pakokaasun hajuinen, uskomattoman sekava, mutta silti jotenkin todella mielenkiintoinen kaaos. Ensimmäiset päivät kuluivat mopojen loputonta virtaa seuraillen ja kauhistellen mitä kaikkea ihmiset voivat lastata mopon kyytiin. Nopeasti päätimme, että täällä emme vuokraa itsellemme mopoja! Jopa tien ylittäminen "suojatietä" pitkin oli tarpeeksi extremeä tässä liikenteeksi kutsutussa sekamelskassa, jossa kaikilla kaistoilla vilistää tööttäileviä mopoja joka suuntaan. Onneksi saimme apua paikallisilta, jos tien ylittäminen näytti mahdottomalta. Ei olisi myöskään uskonut, että liikenneympyrään mahtuu yhtäaikaa niin paljon porukkaa ja sitä voi kiertää myös väärään suuntaan. Latasimme kuitenkin puhelimiimme Grab-sovelluksen ja aloimme pian käyttää mopotakseja paikasta toiseen liikkumiseen. Ho Chi Minh Cityssä saimme heti ensituntumaa siitä, että Vietnamissa puhutaan todella huonosti englantia. Ihmiset olivat suurimmaksi osaksi ystävällisiä ja saimme apua muilta ihmisiltä kun homma ei meinannut toimia kielimuurin takia. Joskus meidän puolesta soitettiin puheluita, välillä meillä oli joku ohikulkija tulkkina ja kerran meillä oli jopa puhelintulkkaus, että saimme taksikuskille sanottua mihin olemme menossa. Osa paikallisista tuntui arkailevan meitä varmaan kielimuurin takia.

Vietnamissa olimme miljonäärejä :D miljoona dongia on 37,44 euroa

Neljän Vietnamissa vietetyn päivän jälkeen totesimme ennakkoluulojen olleen turhia. Netti pelasi, ruokaa löytyi kohtuullisen helposti eikä tarvinnut syödä koiraa tai käärmettä, ruokamyrkytystä ei tullut kellekkään ja lisäks Ho Chi Ministä löytyi jopa Mäkki ja Svenssens. Torakatkaan eivät olleet sen isompia kuin Sri Lankalla, mutta aina yhtä ällöttäviä.

Varasimme bussiliput Phu Quocille lähtevään yöbussiin ja lähdemme mielenkiinnolla kokeilemaan Vietnamilaista yöbussia. Saa nähä nukkuuko kukaan !

Terkuin Aino, Niina, Ruusa ja Laura

George Town

Heittäydyimme oikein avuttomiksi turisteiksi ja ostimme "valmismatkat" Langkawilta George Towniin. Aamulla meitä tultiin hotellilta hakemaan ja minibussilla hurautimme lauttasatamaan. Lauttamatkan jälkeen meille piirretyn kartan avulla löysimme Kuala Perliksestä helposti George Towniin lähtevän bussin. Perillä George Townissa meitä oli heti bussista astuttuamme vastassa muutama taksikuski innokkaina kuskaamaan hotellille. Ja taas meille tarjottiin ylihintaista kyytiä, mutta mepä olemme nykyään niin viisaita, että suuremmissa kaupungeissa meille kelpaa vain taksimittaria käyttävät taksit. Haukkana sitten porukalla vahdimme, että taksikuski laittaa mittarin päälle. Useimmiten liikkuessamme rinkat selässä ryntäilee joka puolelta avuntarjoajia, eikä aina tiedä onko motiivina rahan ahneus vai vilpitön halu auttaa. Vaikka Sri Lankan  jälkeen malesialaiset ihmiset aluksi vaikuttivat meistä pidättyväisiltä ja välillä jopa töykeiltä, on meitä kohdeltu täällä pääsääntöisesti todella hyvin ja meitä kohtaan on oltu ystävällisiä ja avuliaita.

Lauttamatka Kuala Perlikseen

Ensimmäisenä päivänä George Townissa kiertelimme Unescon maailmanperintö luetteloon kuuluvalla alueella, jossa oli vanhoja hienoja taloja ja hienoa katutaidetta. Alueella oli myös eri uskontojen kirkkoja ja temppeleitä. Kaupunki oli mielenkiintoinen, mutta meillä oli vaikea löytää auki olevaa ravintolaa. Katukeittiöitä oli kyllä joka puolella, mutta niiden siisteystaso ei houkutellut ruokailemaan ja muutenkin kaipasimme ilmastoituun ravintolaan. :D  

Kapitan Keling moskeija.

Moskeijassa vai Tylypahkassa? 

Kiinalainen temppeli

St. Georgen anglikaaninen kirkko

Onneksi löydettiin jälleen hyvä Intialainen ravintola. 

Toisena päivänä satoi kaatamalla vettä. Sateen tauotessa hetkeksi Ruusa ja Niina pakkasivat eväät reppuun ja lähtivät positiivisella mielellä kohti kansallispuistoa. Trooppiset sateet kestävät kuuleman mukaan vain hetken, ja sadekuuron jälkeen ilma on taas aurinkoinen. Vettä tuli kuin saavista kaataen koko tunnin mittaisen bussimatkan ajan. Perillä tytöt juoksivat suoraan katoksen alle suojaan. Lenkkareiden kastumista katos ei estänyt, koska maailma oli jo kerennyt muuttua valtavaksi vesilätäköksi. Vaikka Ruusa ja Niina ovat urhoollisia retkeilijöitä, heitä ei oikein innostanut lähteä seikkailemaan sademetsään, jonne on juuri satanut uskomaton määrä vettä. Sadekaan ei osoittanut laantumisen merkkejä. Niimpä he istuivat bussipysäkillä ja söivät voileipäkeksejä, kunnes lähtivät seuraavalla bussilla takaisin kaupunkia kohti.

Aino ja Laura aloittivat päivän tehokkaasti treenaamisella ja uimisella, yllätykseksemme löysimme hotellilta myös ihka oikean saunan. Pitihän sitä päästä testaamaan. Loppupäivä koostuikin hotellilla pötköttämisestä ja sinnikkäistä yrityksistä saada kotiinkuljetuksella ruokaa. Lopulta oli annettava periksi ja juostava kuudensadan metrin päässä olevaan Subwayhin. Kahlasimme nilkkoja myöten vedessä pitkin jalkakäytäviä, mutta onneksi päät pysyivät kuivana respasta lainattujen satikoiden ansiosta. 

Kun ei olla pitkään aikaan saunottu, piti vähän kuivaharjoitella ennen saunan lämpeämistä.

Illalla sade ja tuuli yltyivät myrskyksi. Hotellissa ikkunat helisivät ja myrsky rikkoi lasiovia ylemmissä kerroksissa. Aamulla näimme myrskyn aiheuttamia tuhoja joka puolella kaupunkia. Meillä oli myös vaikeuksia saada taksi bussiasemalle, koska taksit olivat jumissa tulvan takia ja meidän bussiasemalla oli kuulema vyötäröön asti vettä. Saimme onneksi kuitenkin ylihintaisen kyydin joltakin paikalliselta tyypiltä ja kerettiin ajoissa bussiin, joka lähti myrskyn takia eri asemalta ja puolitoista tuntia myöhässä Kuala Lumpuriin. Sieltä jatkoimme matkaa Vietnamiin ja Ho Chi Minh Cityyn.

Myrskyn aiheuttamia tuhoja

Ja tässä odotellaan bussia Kuala Lumpuriin!

Kuala Lumpurissa viimeiset jätskiannokset ennen Vietnamiin lähtöä. 

Sinne jäi Malesia! 

Terkuin Aino, Laura, Ruusa ja Niina